Miten kuvittaa juttu huono-osaisesta – siinä niin ikään asia, joka tuntuu aiheuttavan tiedotusvälineille ongelmia.
Huono-osaisuus näkyy nimittäin usein myös päällepäin. Huomaan sen jo itsestäni, kun matkaan kaupungille, jossa ihmiset ovat huomattavasti paremmin pukeutuneita kuin omilla kotikulmillani (olen pienituloinen yksinhuoltaja). Vaate, jota olen tähän asti pitänyt säällisenä, paljastuu kaupunkimiljöössä yhtä nukkavieruksi kuin yökerhon plyysituolit päivänvalossa.
Edellisessä blogipostauksessani kerroin köyhästä salolaisperheestä tekemästäni artikkelista. Myös jutun kuvituksesta kehkeytyi ongelma.
Kun olin haastattelut perhettä ensimmäisen kerran, lähetin lehteen sähköpostia, jossa kerroin, kuinka ravisutteleva kokemus vierailu perheessä oli ollut. Pieni, metsänrajassa nököttävä omakotitalo oli kostunut ja tuoksahti pölyltä ja perunakellarilta. Seinät ja ovet olivat kolhiintuneet, matot tuntuivat jalan alla tahmeilta, kissat vilistivät jaloissa, lapset istuivat hämärässä olohuoneessa kuluneella sohvalla katsomassa televisiosta iltapäivän piirrettyjä. Pujoa puskeva piha oli täynnä romuttuneita kodinkoneita, teloilleen ruostuneita autonraatoja, ketjuttomia polkupyöränrunkoja. Vanhemmat olivat kuitenkin aivan selväpäisiä, eivätkä lapset näyttäneet kärsiviltä, päinvastoin. Tunnelma oli pikemminkin lämmin, yhteen hiileen puhaltava ja välittävä. Isä ei yksinkertaisesti pystynyt remontoimaan – ei edes pilkkomaan puita talveksi – koska hänen kätensä sattui yötä päivää. Äiti puolestaan hoiti seitsemättä lastaan, joka siis tuolloin oli vasta puolivuotias.
Lehdessä kauhistuttiin kuvauksestani. Siellä jopa aprikoitiin, pitikö koko juttu hylätä – ”Olisi sääli, jos aihe menisi pelkäksi pöyristelyksi.”
Sitten keksittiin oiva ratkaisu. Valokuvat perheestä otettiin niin tiiviinä, ettei kotia yhtä pöydänkulmaa lukuun ottamatta näkynyt kuvissa lainkaan. Kuvista tuli toimituksen mielestä oikein ihania (olin jo epätoivoissani ehdottanut, josko veisin perheelle Unikko-keittiöliinan, jotta heidät voitaisiin kuvata ”säällisesti” pöydän ääressä).
Vaikka lehden huoli oli tavallaan tympeä, se oli myös äärimmäisen ymmärrettävä.
Elämme yltiövisuaalista kuvien aikaa, mutta vain tietynlaisten kuvien. Eräällä tavalla on palattu 1900-luvun alkuun, jolloin retusointia käytettiin säännönmukaisesti. Isoisoäitien ja -isien valokuvista poistettiin kaikki rypyt, luomet, juonteet ja näppylät. Tuolloinkaan kuvatuilla ei ollut koskaan aknea ja vanhemmat ihmiset näyttivät oudon piirteettömiltä, kuin vahanukeilta – aivan kuten nyt.
Yhtä rutiininomaisesti kuin entisaikojen studiot käyttävät myös nykyiset lehdet retusointia (so. Photoshopia) haastateltaviensa kaunistamiseen. Tavalliset ihmisetkin asettavat selfieitä ottaessaan kännykkään ”kauneussuotimen” näyttääkseen nuorilta ja kauniilta. Facebookiin ladatut profiilikuvat imartelevat poikkeuksetta, ja harva on oikeasti näköisensä.
Miten siis kuvata todellisuutta, joka ei alun alkaenkaan ole niin kaunis?
Miten kuvata narkomaania tai alkoholistia? Miten kuvata köyhää ihmistä, jonka vaatteet ovat kaikkea muuta kuin kevään muotikatalogista? Miten kuvata kotia, jonka passivoitunut syrjäytynyt on jättänyt elämän kaistaleveyden kavennuttua holtittomasti rempalleen?
Rajaako media pois yhä enemmän todellisuutta, sitä maailmaa, joka ei mahdu nykyisiin, alati tiukentuviin esteettisiin raameihin? Näitä esteettisiä raameja vaalivat osaltaan myös lehden rahoittajat eli mainostajat. Harva haluaa ostaa kallista mainostilaa mainostaakseen ”uutta, kuivan pirskahtelevaa Cavaa” tai ”riemukasta perhelomaa Sardinian hiekkarannoilla” masentuneen näköisen, risahampaisen huono-osaisen kuvan vierestä.
Yksi tapa syödä ja säästää kakku onkin etsiä haastateltaviksi vain kunniallisia köyhiä. Nämä sentään hoitavat kotinsa, pitävät itsensä siistinä ja elävät muutenkin yritteliästä, nuhteetonta ja nuukaa elämää.
Apu, myötätunto ja verorahat kuuluvatkin monen mielestä vain kunniallisille köyhille. Rappioon vajonneet, epäsiistit ja huonoa, velkakierteistä elämää viettävät eivät sen sijaan sympatiaa kerää. Toisinaan keskustelupalstoilla herännyt järjetön raivo huono-osaisia kohtaan jättää ilmaan kysymyksen, jonka vastaus olisi liian kammottava kirjoitettavaksi auki – mitä tällaisille ihmisille sitten pitäisi tehdä, kun apukin heiltä pitäisi evätä?
Hyppy kunniattomaksi köyhäksi on kutistunut viime vuosina aina vain lyhyemmäksi. Ei tarvita kuin muutama viaton erhe tai väärä ele, ja väki on valmis tuomitsemaan. Työtön ei saa osoittaa vähäisintäkään mukavuudenhalua, muuten hän on loinen ja syöttiläs, huono-osainen ei saa marista eikä käyttää rahojaan mihinkään luksukselta haiskahtavaankaan – muun muassa koiran pito ja saunan lämmitys, jotka on mainittu köyhistä kertovissa jutuissa, on tuomittu raivokkaasti kommenttikentässä. Kommenteissa on paheksuttu jopa haastateltavan ylipainoa – ”No, ruokaa on sentään riittänyt”.
Sen vuoksi toimittajien on ihmisten suojelemiseksi ja hyvän asian edistämiseksi melkeinpä pakko valita haastateltavikseen ”huono-osaisten eliittiä” – herättihän aiemmin mainittu työkkäriä avoimesti kusettava Ossi Nyman melkeinpä suuremman raivon kuin pankkiasiakkaiden tuomasta hiekasta nurissut miljonääripankkiiri Nalle Wahlroos. Minäkin valitsin työttömistä kertovaan juttuuni ahkeria, sanavalmiita ja fiksuja työttömiä.
Vääristyykö todellisuus siis myös näin?
Kaikki eivät keskustelupalstoilla tietenkään räyhää ja mekkaloi. Onkin myös toinen, monin verroin laajempi ilmiö, joka vaikeuttaa yhteiskunnallisista epäkohdista kirjoittamista. Huono-osaisuus nimittäin häiritsee ja karkottaa – ikävät asiat halutaan sivuuttaa, unohtaa ja peitellä. Niistä ei yksinkertaisesti haluta tietää eikä varsinkaan lukea.
Olen miettinyt, miksi näin tapahtuu. Mitä luultavammin syy on se, että hyvinvoiva enemmistö on pohjimmiltaan asiasta ahdistunut ja tuntee itsensä muutenkin riittämättömäksi. Amerikkalainen kilpailuyhteiskunta yksilön korostamisineen – jossa kaikki on ”itsestä kiinni” – on salakavalasti hiipimässä suomalaiseen hyvinvointivaltioon. Kun kaikki kilpailevat kaikilla tasoilla – kulutuksessa, ulkonäössä, lasten saavutuksilla, harrastuksilla, uran tekemisessä, sisustamisessa, puutarhanhoidossa – lista on loputon – aika ja voimat eivät enää riitä auttamaan muita. Suomalaiset esimerkiksi tuntevat vuosi vuodelta yhä enemmän aikapulaa.
Kelkasta pudonneiden näkeminen herättää syyllisyyttä ja pahanolontunnetta, jota ei enää kestetä.
Sivun kääntäminen on stressaantuneen, hiljaisen enemmistön tapa toimia huono-osaisuuden edessä.
Tunteita kiihottavana huono-osaisuus on myös erinomainen pelinappula medioiden asiakaskilpailussa. Pohjoismaissa hyvinvointivaltio kertoo yhteiskunnan arvopohjasta, jossa heikoista kuitenkin huolehditaan, ja pahimmilta ylilyönneiltä on täällä siksi vältytty. Sen sijaan Britanniassa ”sosiaalitukien väärinkäyttäjät” ovat keltaisen lehdistön jokaviikkoista riistaa. Räikeillä klikkiotsikoilla on nimenomaan tarkoitus provosoida ja jakaa ihmisiä.
Mutta ilmiöltä ei ole vältytty kokonaan Suomessakaan.
Erityisesti klikkiuutisointia on harjoitettu työttömistä uutisoitaessa. Työttömiin kohdistuu tällä hetkellä poikkeuksellisen suurta paheksuntaa (mikä kertoo siitä, että kritisoidun aktiivimallin takana on myös poliittista voimaa) – tavan takaa heitä pidetään nirppanokkaisina työn vieroksujina, joiden olisi vain syytä ottaa itseään niskasta kiinni. Pitkälle koulutettua ihmistä kehotetaan vaihtamaan lennossa ammattiaan (”Vaikkapa lähihoitajaksi!”) eivätkä kulttuurialan pienituloiset saisi valittaa yhtään rahapulastaan, sillä käsitys on, että kulttuurin pitää myydä tai muuten se ei ole arvokasta (”Menisi vain taiteilemaan mopin kanssa, Kiasmassakin taulut ovat kuin mopilla maalattuja”). Yhtä suurta, mutta vastakkaisen suunnan kuohuntaa herättävät jutut yrittäjistä, jotka valittavat, etteivät löydä työntekijöitä, vaikka työtä olisi tarjolla kuinka paljon. Vastakkainasettelua siis tunnutaan ruokkivan kuin tulipesää kuivilla koivuhaloilla.
Kun huoltosuhde Suomessa tulevaisuudessa heikkenee, pelkään, että tällainen vastakkainasettelu voi kärjistyä entisestään.
Samalla tavat kertoa huono-osaisista siten, että nämä eivät joudu joka kerta riepotelluiksi ja halvennetuiksi, kapenevat jatkuvasti.
Millä tavalla ”sosiaalipornoa” voisi sitten ujuttaa artikkeleihin niin, että lukijat aidosti ymmärtäisivät, mitä yhteiskunnalliset ongelmat tarkoittavat ruohonjuuritasolla ja minkä vuoksi niihin on pakko puuttua poliittisesti – mutta kuitenkin niin, että haastateltuja henkilöitä varjeltaisiin ajan tuomitsevalta hengeltä, jota tutkijat kutsuvat myös empatiakuiluksi?
Vastaus on yksinkertainen. Yhteiskunnalliset rakenteet pitää saada mukaan kuvaan. Juttu ei saa jäädä pelkäksi nyyhkytarinaksi, sen tulee laajentua sekä syvyys- että pituussuuntaan. Vain asioiden tutkimuksellinen, faktapohjainen selittäminen, sosiaalipoliittinen ja sosiologinen tieto, hillitsee ihmisten suuttumusta ja katkaisee pahimman raivon kärjen. Ratkaisuksi voisi siis tarjota eräänlaista on selittävää sosiaalipornoa.
Parhaimmillaan media onnistuu parantamaan maailmaa lisäämällä ymmärrystä ja myötätuntoa huono-osaisia kohtaan. Mutta se ei käy itsestään. Hyvin usein tuntuu nimittäin siltä, että kaupallinen media vain lisää eriarvoisuutta, sillä se keskittyy niin suurelta osin keskiluokan sisustusratkaisuihin, hyggeilyyn, aasialaisiin ruokaresepteihin, jossa käristetään sesam-siemeniä kevyesti kaasuliekillä, ja urapohdintoihin – se on nimbyilyä, jossa kaikki paha, kurja ja ikävä siivotaan näköpiiristä.
Se ei kuitenkaan ole pidemmän päälle kenenkään etu.
Hyvinvointivaltion turvaverkot kestävät niin kauan, kun ihmiset tietävät, että niille on tarvetta. Välinpitämättömyys ja torjunta saavat ne repeämään.
Kirjoittaja: Toimittaja, tietokirjailija Asta Leppä