Olet täällä

Vieraskynä-blogi: Huono-osaisuuden kaunisteltu totuus

15.05.2018
Kaikki ne toimittajat, jotka ovat tehneet juttuja pienituloisista, työttömistä, pitkäaikaissairaista, päihdepotilaista, köyhistä tai leipäjonon asiakkaista, ovat kohdanneet saman haasteen: miten kertoa ongelmista, jotta ne koskettaisivat ja herättäisivät lukijoissa myötätuntoa, mutta eivät samanaikaisesti nostattaisi raivoa, kiukkua ja paheksuntaa?

Tämä on eriarvoisuutta käsittelevien lehtiartikkeleiden ja sähköisten medioiden juttujen suurin ongelma tällä hetkellä.

Yksi keino välttää ilkeä palautemyrsky on käyttää eufemismeja eli kiertoilmauksia ja tehdä vain kuivia asiajuttuja. Sen tähden tuntuukin toisinaan siltä, että ikävistä asioista hyvin nihkeästi puhutaan niiden oikeilla nimillä – että mieluummin turvaudutaan kimurantteihin uustermeihin, kierrellään ja kaarrellaan. Ja aina kun ongelmia ja uhkia ei avata konkreettisesti, ymmärrys niiden vakavuudesta ja syvyydestä jää väistämättä puolitiehen.

Otetaan esimerkiksi käsitepari nuorten syrjäytyminen. Mitä se konkreettisesti ottaen tarkoittaa? Millainen nuori on syrjäytynyt tai pikemminkin syrjäytetty nuori? Millainen on edes ongelmanuori? Eli millaista on nuoren ongelmallinen käytös, mitä hän on tehnyt, että sitä pidetään erityisen ongelmallisena? Millaista elämää kätkeytyy nuorten pahoinvoinnin taakse? Miten nuori oireilee psyykkisesti? Mitä tarkoittaa huono-osaisuus? Millaista on aivan konkreettisesti huono-osaisen ihmisen elämä? Köyhän ihmisen elämä? Mitä se tarkoittaa ruohonjuuritasolla, suurennuslasilla katsottuna – tässä ja nyt – jokapäiväisessä arjessa? Millaista on päihdevanhemman käytös? Mitä tapahtuu päihdeperheiden kodeissa viikonloppuisin? Miksi tarvitaan lastensuojelua? Millaista on lastensuojeluasiakkaan elämä? Ja niin edelleen.

Onko epäkunnioittavaa tai asiatonta, jopa loukkaavaa ja ihmisiä häpäisevää se, että mediassa puhutaan asioista suoraan, konkretian kautta?

Vai pelkäävätkö toimittajat kohdata huono-osaisia ihmisiä silmästä silmään?

 

Vielä 1970-luvulla niin sanottu sosiaaliporno ei ollut samanlainen mörkö kuin nyt, vaikka sitä tämän päivän mittapuulla olikin tuolloin ylenpalttisesti. Hannu Karpo haastatteli karvalakki päässä sammaleisessa murjussa asuvaa perhettä, jonka diabetesta sairastava äiti itki, työttömäksi jääneen isän silmät kiilsivät ja lapset seisovat rapistuneen portaikon eri askelmilla lumisateessa paitaressut päällä ja ylähuuli räässä – ja raportoi, kuinka perhe ei ollut saanut mistään apua.

Nykyposti ja Hymy kertoivat vastaavista kohtaloista. Valokuvat olivat karuja, hätkähdyttäviä, kamalia. Teksti ei säästellyt sanojaan eikä yksityiskohtia. Nyt tuollaiset jutut herättäisivät ensimmäiseksi ajatuksen, mihin nuo ihmisparat onkaan saatu suostuteltua. Eivätkö lehdet tunne vastuuta haastateltavia kohtaan – näitähän selvästi hyväksikäytettiin?

Yksi seikka on kuitenkin muuttunut vuosien kuluessa. Vielä 70-luvulla haastateltavia suojeli nykyistä huomattavasti vahvemmin ajan poliittis-yhteiskunnallinen henki. Ajatus siitä, että huono-osainen ei ollut yksin vikapää kohtaloonsa, vaan että yhteiskunta oli epäonnistunut suojelutehtävässään, eli monin verroin vahvempana kuin nyt – yksinkertaisesti: valtion piti pitää huolta kansalaisistaan. Esimerkiksi vanhaan työllisyyslakiin – sekä moniin tuolloisiin hallitusohjelmiin – oli kirjattu täystyöllisyyden tavoite ja jollei se täyttynyt, syy oli ensisijaisesti valtion, ei ihmisen.  Seitsemänkymmentäluvun työllisyyslait korostivat myös työvoiman kysyntää ja valtion tehtävää luoda kansalaisilleen työpaikkoja, kun taas tällä hetkellä lain painopiste on työvoiman tarjonnassa ja työmarkkinoiden toimivuudessa. Jälkimmäinen on kuitenkin epämääräinen ja vaikeasti mitattava asia.

Nyt ”sosiaalipornoa” vältellään, koska ajatusmaailma on muuttunut. Ruman kuvan nähdessään nykylukija alkaa helposti pohtia, miten tuokin ihminen on töppäillyt ja elämänsä tuolla tavalla sotkenut. Keskiössä on siis yhä useammin yksilö, hänen vapautensa ja vastuunsa, ja yhteiskunnan epäonnistuminen – rakenteet – ovat jääneet sivuun.

 

Tätä asetelmaa korostaa nykymedian taipumus tarinallistaa jutut. Puhutaan narratiivisesta journalismista. Arvostetuimmat artikkelit ovat nykyisin niitä, jotka rullaavat kuin novelli – joissa on tv-sarjojen episodin imua.

Mutta tarinallistamisessa piilee myös joukko uhkia.

Kun journalismi keskittyy voittopuolisesti kertomuksiin ja kohtaloihin, tapahtumat kutistuvat väistämättä tarinan päähenkilön ympärille. On aivan kuin kurkistaisi kaukoputken väärään päähän. Näkymä ei laajene, joten yhteiskunnallinen analyysi ja mahdolliset ratkaisut jäävät kertomuksen ulkopuolelle (ellei lukija ala ratkaista niitä itsekseen). Toki kertomus herättää sinänsä tarpeellista myötätuntoa, mutta yleensä vain tarinan kuvaamaa henkilöä kohtaan. Siksi on aivan yhtä mahdollista, että juttu herättääkin lukijoissa raivoa ja aggressiivisuutta. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on ideologisesti työttömän kirjailijan Ossi Nymanin kohua herättänyt haastattelu Helsingin Sanomissa. Se keskittyi Ossiin avaamatta juurikaan tämän ongelmien yhteiskunnallista puolta.

Nymania riepoteltiinkin haastattelun jälkeen sadoilla keskustelupalstoilla ja hänestä revittiin useita iltapäivälehtien lööppejä.

Dosentti Maria Mäkelän mukaan narratiivisessa journalismissa on kyse ”viktoriaanisista hyväntekeväisyystarinoista”, jotka aiheuttavat ihmisissä moraalista pöyristystä ja muuttuvat siksi normatiivisiksi.

”Opettavaisuudessaan nämä viraalit eksemplumit muistuttavat vanhoja kristillisia malleja. Länsimainen mieli tunnistaa ne vahvan tradition vuoksi, se huomaa heti kuka on pahis, kuka hyvis ja mikä on opetus”, Mäkelä kuvailee Nuoren Voiman haastattelussa.

Jopa sanomalehdet viljelevät nykyisin tämänkaltaisia tarinoita. Juttujen kaava on se yksi ja sama: on masentunut, loppuun palanut, katkeroitunut, hyväksikäytetty, päihteitä väärin käyttänyt tai konkurssiin suistunut ihmispolo, joka ensin kärsii suunnattomasti, kunnes syvimmän syöverin hetkellä tajuaakin jotakin olennaista elämästä ja kääntää sen suunnan ja toimii tätä nykyä elämäntapaohjaajana, seksuaaliterapeuttina tai Konmari-oppaana.

Juuri tällaisia kertomuksia on minultakin kysytty.

Juuri ne myyvät.

 

Tein parisen vuotta sitten jutun köyhästä, monilapsisesta salolaisperheestä isoon aikakauslehteen. Salolaisesta siksi, että se osaltaan kertoi Nokia-Suomen noususta ja tuhosta – perheen äiti oli ollut vuosia Nokian tehtaalla työssä ja isällekin riitti nousukaudella yllin kyllin töitä. Nyt molemmat olivat työttömiä – perheen seitsemäs lapsi oli puolivuotias.

Keskeisin syy perheen ongelmiin oli tästä huolimatta isän tapaturmainen invalidisoituminen. Käsi oli silppuna ja lukuisten leikkausten jälkeen kroonisesti kipeä ja toimimaton. Eläkeyhtiö ei ollut kuitenkaan suostunut myöntämään isälle tarvittavia korvauksia.

Huono-osaisuuden taustatarinasta tuli kuitenkin sivuseikka, sillä toimituksen mukaan lukijat halusivat ennen muuta tietää, miten perhe pärjäsi vähillä rahoillaan. Se olikin toden totta kiinnostavaa. Konkreettiset asiat kuten halpojen perunasäkkien ostaminen paikallisesta tukusta, useiden tarjousjauhelihapakettien keplottelu (vain yksi per talous) supermarketin kassan ohi ja lasten syntymäpäiväjuhlien järjestäminen minibudjetilla avasivat osaltaan näkymää suomalaiseen köyhyyteen. Mutta samalla rakenteet ja köyhyyden syyt jäivät sivuasemaan. Syyt olivat lukijoiden näkökulmasta ilmeisen epäkiinnostavia.

Itse taas halusin perheelle ja heidän kaltaisilleen oikeutta. Näin vääryyksiä, joista kärsittiin.

Merkille pantavaa oli sekin, ettei jutun haluttu loppuvan murheellisiin tunnelmiin kuten se ensi alkuun loppui. Kun nimittäin vierailin toisen kerran perheen luona, isä oli juuri saanut taas yhden epäävän päätöksen eläkeyhtiöltä ja laahusti kallella kypärin postilaatikolta.

Kyynelten ja huolen asemesta juttuun piti kuitenkin saada kohottava loppu. Niinpä artikkeli päättyi tarinaan perheen perjantaisaunasta. Muistan, kun kysyin vanhemmilta saunassa käymisestä… He katsoivat hiukan typertyneinä toisiaan ja kertoivat sitten, että kävivät siellä kahdessa vuorossa ja joivat sen jälkeen plantattua mehua ja katsoivat televisiota.

Kun tämän kirjoitti taiten, sai aikaan onnellisen lopun. Lukijan ei tarvinnut kääntää sivua pahoilla mielin. Perheen asia oli ikään kuin ”ratkaistu”.

Seuraavalla sivulla komeili marenkikakkumainos.

Kirjoittaja: Toimittaja, tietokirjailija Asta Leppä