Olet täällä

Uskaltaako tässä enää ryypätäkään?

10.11.2017
Kysymys on käynyt aina silloin tällöin mielessäni siitä asti, kun vaimoni sairastui vähän toistakymmentä vuotta sitten. Alun shokkivaiheessa ei pienikään maistaminen tietenkään edes käynyt mielessä, mutta myöhemmin ajatus alkoi taas ajoittain houkutella.

En ole koskaan juonut erityisen paljoa ja esimerkiksi parin illan peräkkäiset ryyppäjäiset ovat aina olleet minulle vieraita. Myönnän kuitenkin, että välillä on ollut kiva juoda ihan rehellisesti humaltumismielessä. Kyllä vaimollekin joskus maistui lasillinen tai pari, mutta paljon hän ei juonut milloinkaan. Nyt lääkkeet estävät alkoholin käytön lähes kokonaan, mutta ei se tunnu häntä kovasti harmittavan.

Sunnuntain ja maanantain välistä yötä sanotaan riskialtteimmaksi yllättäviä sairauskohtauksia ajatellen. Maanantain puolella, heti puolen yön jälkeen vaimonikin sai aivoveritulppansa. Onneksi heräsin ja pääsimme ajoissa liuotushoitoon. Sinä viikonloppuna meistä kumpikaan ei ollut juonut mitään. Voi ehkä ajatella, että olisi pitänyt. Veri olisi pysynyt notkeampana eikä ehkä olisi tehnyt niin helposti tukosta.

Ajoin omalla autolla ambulanssin perässä sairaalaan. Mikäs oli ajaessa, selvin päin. Muistan ajomatkalla tuumineeni, että onneksi olimme molemmat selviä. Ajattelin, että selvät asiakkaat otetaan aina vakavammin.

Ajatus vakavasti otettavista, selvistä asiakkaista on väijynyt mielessäni siitä yöstä asti. Joskus illalla otan yhden lasillisen ja aina se tuntuu jotenkin rikolliselta. Mieleen tulee, että ”jos nyt juuri sattuu jotakin ja ambulanssiväki haistaa minun olevan juovuksissa. Minkälainen omaishoitaja sellainen on, joka ei huolehdi kunnolla hoidettavastaan?”

 

Alkoholin käytön ja hoitovastuun yhdistäminen eivät ehkä sittenkään ole suurimpia kysymyksiä, jotka omaishoitajan mielessä liikkuvat. Muistan kuinka huoli hoidettavan selviytymisestä yksin kotona painoi mieltä joka hetki, jonka jouduin olemaan muualla. Ensimmäiset päivät, viikot ja vielä kuukaudetkin olivat vaikeimpia. Yksityisenä ammatinharjoittajana minulla oli melko hyvät mahdollisuudet järjestellä menojani, mutta töitä oli kuitenkin tehtävä ja asiakkaiden luona käytävä. Olen myöhemmin usein ihmetellyt kuinka tavallisessa palkkatyössä käyvät omaishoitajat yleensä selviytyvät työn ja hoidon yhdistämisestä. Toisaalta: monella työn ja hoidon yhdistäminen eivät onnistu mitenkään ja ainoa ratkaisu on jäädä kotiin ja yrittää selvitä kutistuneilla tuloilla.

Omaishoitajan työ on ympärivuorokautista ja väittän, että useimmat omaishoitajat eivät siihen ryhtyessään ymmärrä mihin todella sitoutuvat. On sen kuitenkin oltava myös palkitsevaa ja jotenkin hoitajan itsensä elämää kohottavaa. Miten muuten on selitettävissä, että valtaosa hyvin vaikeissa, käytännössä sairaalaolosuhteita vastaavissa tilanteissa omaistaan hoitavista haluaa ehdottomasti pitää tämän kotona niin pitkään kuin se suinkin on mahdollista.

Kirjoittaja: Eero-Veikko Niemi, puheenjohtaja, Tampereen Seudun Omaishoitajat ry